sunnuntai 29. elokuuta 2010

Venetsialaiset


On kesän viimeinen viikonloppu. Kellastuvat koivunlehdet ja pimenevät illat saavat mielen helposti haikeaksi. Tapahtumia täynnä olevan kesän muuttuminen syksyn arjeksi voisi tuntua raskaalta, jos ei olisi jotakin, mitä loman päätyttyä vielä innolla odottaa. Syyslukukauden alkaminen on tuntunut itselleni aina melko kivuttomalta, kiitos venetsialaisviikonlopun!

Venetsialaisia vietetään elokuun viimeisenä lauantaina. Monet kutsuvat kyseistä viikonloppua mökkikauden päättäjäisiksi ja samasta juhlasta taitaa venetsialaisissakin olla kyse. Itse olen mieltänyt venetsialaiset veneiden vesiltä vetämisen juhlaksi, näin rannikolla kun ollaan. Juhlaa vietetään monissa rannikkokaupungeissa kokkoja poltellen ja ilotulitteita ammuskellen. Raumalla venetsialaisperinne on melko vahva eikä taida olla ketään raumalaista, joka juhlaa ei tuntisi. Suosittelen venetsialaisjuhlien viettämistä kaikille maakravuillekin, sillä ei ole mitään ihanampaa kuin kokoontua pimenevään iltaan herkullisen ruuan ja iloisen tunnelman ympärille kiitollisena ihanasta kesästä.

Venetsialaislauantaita on juhlittu naapurustomme kesken aina perinteisin katujuhlin. Kotikatumme venetsialaisiin meidän perheemme sai kutsun jo talomme rakennusvaiheessa, vuonna 1993. Alkuvuosina kokoonnuimme laudanpätkistä ja pressuista kyhättyyn katokseen katumme vieressä olevalle ruohokentälle. Myöhemmin pressurakennelma vaihtui oikeaan juhlatelttaan. Kuraisimmilla keleillä juhlapöytä on katettu milloin kenenkin perheen autokatokseen tai terassille. Yhtään venetsialaisjuhlaa ei ole kuitenkaan jäänyt välistä näiden vuosien aikana. Tänä vuonna juhla oli ensimmäistä kertaa omalla pihallamme, sillä vanhempieni heinäkuisiin 30-vuotishääpäiväjuhliin rakennettu paviljonki oli koristeita myöten paikoillaan, valmiina ottamaan vastaan vielä kesän viimeiset juhlijat.


Meidän venetsialaisjuhlamme syntyvät nyyttikestiperiaatteella. Katumme kokkipariskunta on perinteisesti valmistanut lihaisan pääruuan. Meidän perheemme on tuonut juhliin aina isän savustamaa lohta. Vastuu lisukkeista, salaatista, leivistä, juustoista, juomista ja makeista herkuista on jaettu milloin mitenkin muiden perheiden kesken. Viime vuosina olen usein leiponut jotakin jälkiruokapöytään. Tänä vuonna tyydyin tekemään vain kermaviilikastiketta isän savukalalle, sillä äiti leipoi vieraille 30-vuotishääpäiväambrosiakakkua. Eilisen juhlailtamme herkullinen menu oli seuraava:

Possunoisetteja
Kermaperunoita
Lämminsavulohta ja kermaviilikastiketta
Kreikkalaista salaattia ja salaatinkastiketta
Sämpylöitä
Tzatzikia
Juustoja

Ambrosiakakkua
Pellavapikkuleipiä
Pähkinäkakkua
Karkkeja


Herkuttelun lisäksi katumme venetsialaisiin on kuulunut monenlaista ohjelmaa. Ilta alkaa aina kuohumaljalla ja monena vuotena kuohuviinipullot on avattu sivaltamalla pullon korkki irti miekalla tai muulla lekalla. Tänä vuonna pullot avattiin ihan tavallisella tyylillä eikä se haitannut ainakaan minua. Miekkatemppu on mielestäni ollut aina vähän pelottava, erityisesti siksi, että kaikki kadun miehet ovat välttämättä halunneet heiluttaa miekkaa vaihtelevalla menestyksellä!

Veitsen onnistunut sivallus vuonna 2009

Muusta ohjelmasta ovatkin vastanneet pääasiassa lapset. Joka vuosi ohjelmassa on ollut erilaisia kilpailuja ja seuraleikkejä ja lapsena teimme naapurin tyttöjen kanssa juhliin tanssiesityksiäkin. Seurapelit ovat hieman vähentyneet meidän lapsien kasvaessa aikuisiksi, mutta tänäkin vuonna pidin pienen tietokilpailun. Katuolympialaiset ja muut riehakkaammat pihaleikit jäivät nyt välistä, sillä ilta tuntui olevan poikkeuksellisen kylmä. Istuimme mieluummin ”beduiiniteltassamme” kynttilöiden ja lyhtyjen loisteessa kukin omaan lämmikkeeseensä turvautuen. Toiset nauttivat ”sisäistä villapaitaa”, toiset pukeutuvat loppuillasta lasketteluvarusteisiin!


Vaikka muutamat perheet ovat kadullamme vaihtuneet ja nuorisoa on muuttanut pois omille teilleen, on venetsialaisperinteemme säilynyt tärkeänä naapurustollemme. Näinkin yhteisöllinen naapurusto taitaa olla harvinaisuus, sillä katujuhlastamme tehtiin jopa juttu paikallislehteen vuonna 2001. Juhlamme jatkuivat silloin niin pitkälle aamuyöhön, että ehdimme jopa hakea valmiin lehden painosta juhliimme luettavaksi!

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Omenapaj


Joissakin muissa ruokablogeissa on valiteltu viime aikoina täydellistä ruokainspiraation puutetta. Itselläni ongelma taitaa olla päinvastoin: kesän sato on parhaimmillaan ja tuntuu suorastaan mahdottomalta valita, mitä raaka-aineita omiin kokkauksiini käyttäisin. Leipominen saa aivan uutta virtaa puutarhan ja metsän herkkumarjoista sekä tietenkin helakan punaisista tai raikkaan vihreistä omenista. Kun vihdoin keksii, minkä mättään sadosta sen piirakan haluaa pyöräyttää, alkaa täydellisen leivontaohjeen metsästys. Ja leivontaohjeitahan lehdet ovat nyt pullollaan! Suurin vaikeus taitaakin olla kaikista mielenkiintoisista reseptiehdokkaista sen oikean valitseminen.

Itselläni on ollut tänä kesänä projektina etsiä täydellisten mustikkamuffinssien ohje. Esikuvanani ovat kahviloiden pehmeät ja tuhdit, mutta samalla yksinkertaiset amerikkalaistyyliset mustikkamuffinssit. Toistaiseksi olen löytänyt ihanan mustikka-valkosuklaamuffinssien ohjeen, mutta jos sinulla on reseptikansiossasi se täydellinen ihan vain mustikoista leivottava muffinssiohje, ole kiltti ja pelasta minut pulasta!

Eräs ystäväni haikaili ihanan kannellisen omenapiirakan ohjeen perään. Sattumalta minäkin olin suunnitellut leipovani sellaisen kotipihamme valkeakuulaista. Lupasin omenapiirakkani ohjeen blogiini, sillä kyseessä on se täydellinen amerikkalaistyylinen ”apple pie” -resepti. (Minkähän takia juuri amerikkalaisilla on niin valtavasti himottavia leivonnaisia?) Tämä omenapajohje on tietysti peräisin äitini erehtymättömien reseptien kokoelmasta. Viikonloppuna omenapajta leipoessani äiti kertoi kokeilleensa vuosien mittaan monia erilaisia taikinakannen alle leivottavia omenapiirakoita, mutta tämän 70-luvulla MeNaisissa julkaistun ohjeen voittanutta hän ei ollut löytynyt. Hieman happamista omenista ja mureasta, ilman kohotusainetta leivotusta taikinasta tehty omenapaj on kerta kaikkiaan herkullinen, joten mitäs me tytöt sitten enää hukkaisimme aikaamme parempien ohjeiden metsästykseen. Toivottavasti minäkin löydän vielä sen oikean mustikkamuffinssireseptin – viimeistään sitten lapsilleni ja heidän ystävilleen annettavaksi!


Omenapaj

Pohja:
3 dl vehnäjauhoja
100 g voita
4 rkl kylmää vettä
2 rkl sokeria
1 tl suolaa

Täyte:
500 g omenoita
1 tl kanelia
vajaan puolikkaan sitruunan mehu ja raastettu kuori
1 dl sokeria
1 dl rusinoita

kananmunaa voiteluun

Paistaminen: 220 °C noin 10 minuuttia + 170 °C noin 25 minuuttia

Nypi jauhot ja muutaman tunnin huoneenlämmössä pehmennyt (puolikova) voi murumaiseksi. Lisää taikinan joukkoon kylmään vesitilkkaan sekoitettu sokeri ja suola. Vaivaa taikina käsin tasaiseksi. Anna taikinan seistä jääkaapissa 10–15 minuuttia ennen kaulitsemista.

Leikkaa puhdistetut omenat pieniksi lohkoiksi. Sekoita omenalohkoihin sitruunan mehu ja raastettu kuori sekä kaneli. Lisää sokeri omenalohkojen joukkoon vasta juuri ennen piirakan täyttämistä, jotta omenat eivät vetisty.

Jaa taikina kahteen osaan, joista toisessa on hieman enemmän. Kaulitse leivinpaperin päällä isommasta osasta ohut pyöreä levy piirakan pohjaksi ja reunoiksi. Nosta levy leivinpaperin avulla piirakkavuokaan ja painele se kiinni vuoan pohjaan ja reunoihin. Poista mahdollinen ylimääräinen taikina veitsellä. Kaulitse pienempi osa taikinaa leivinpaperin päällä piirakkavuoan kokoiseksi kanneksi.


Sekoita sokeri nyt omenalohkojen joukkoon ja täytä piirakka omenoilla. Ripottele lohkojen joukkoon rusinat. Nosta taikinakansi leivinpaperin avulla omenoiden päälle. Siisti taikinan reunat terävällä veitsellä. Mahdollisista ylimääräisistä taikinanpaloista voit tehdä piirakan pinnalle koristeita esimerkiksi piparkakkumuoteilla. Voitele piirakka kananmunalla ja painele haarukalla taikinakanteen reikiä. Paista piirakkaa ensin 220 °C:ssa noin 10 minuuttia ja jatka 170 °C:ssa noin 25 minuuttia. Tarjoa piirakka kermavaahdon, vaniljakastikkeen tai -jäätelön kanssa. Vinkki: Tee vaniljainen vaahto puoliksi vaahtoutuvasta vaniljakastikkeesta ja puoliksi vispikermasta, mausta makusi mukaan sokerilla ja vaniljasokerilla.



keskiviikko 18. elokuuta 2010

Loppukesän ahvennyytit sienimuhennoksella


Kesän alussa lupailin grillausohjeita blogiini. Viimein sellainen on luvassa! Tämä grillinyyttiohje sopiikin erinomaisesti syys-kesään, sillä nyytistä löytyvät ahvenfileet mehevöittää ihana sienimuhennos.

Löysin ohjeen jo keskikesällä Iltasanomien Suviherkku-palstalta. Ohjeessa ei ollut kuvaakaan, mutta jo otsikko sai veden kielelle. Sienet jakavat mielipiteet, mutta minulle ne ovat olleet aina suuri houkutus. Mikäli olet samoilla linjoilla, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan tätä ohjetta! Olemme tavallisesti käyttäneet jotakin tuorejuustoa grillinyyttien maustajana ja mehevöittäjänä, mutta sienimuhennoksen käyttäminen ei ole tullut mieleenikään. Kantarelleista tehty muhennos sopi erittäin hyvin yhteen ahventen ja juuresten kanssa. Minulla ei sattunut olemaan tuoreita kantarelleja käytettävissäni, joten käytin suolaliemeen säilöttyjä kantarelleja. Esimerkiksi kuivatut kantarellit kävisivät yhtä hyvin. Sienten säilöminen mahdollistaa tietysti sen, että näitä ihania grillinyyttejä voi nauttia muulloinkin kuin sieniaikaan! Kesägrilliäkään ei tarvita, sillä nyytit kypsyvät yhtä hyvin uunin lämmössä.

Niin se vaan kesä alkaa vaihtua syksyyn, ja itsekin aloitin maanantaina taas opiskelut Turussa. Vaikka viimeisellä lomaviikolla odottelin jo ”koulun” alkua, olisin vaikka heti valmiina uuteen lomaan. ;) Opiskelujen ensimmäinen viikko taitaa kuitenkin olla se kaikkein rankin, sillä uutta informaatiota tulee joka tuutista. Olemme lääkiksessä aina tietyssä opiskeluvaiheessa jonkin tietyn oppiaineen eli erikoisalan hoivissa: tämän syksyn olemme kirurgien päänvaivana. Pelkkään opiskelujen aloittamiseen liittyy siis paljon uutta omaksuttavaa kirurgian luentosalin sijainnista käytännön harjoittelujen sumplimiseen. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että eri klinikoiden käytännön järjestelyjen selvittäminen on lääkäriksi opiskelun haastavin osuus! Tämänpäiväinen kirurgian sisäänpääsytentti tosin saattoi vetää vertoja sille…

Tämä osuus sujuu tietenkin jo ihan leikiten!

Höpö höpö, oikein mukavaahan tämä koulun aloitus on ollut. On kuitenkin kivaa odotella jo viikonloppua, jolloin pääsen taas kotikaupunkiini nauttimaan kesän viimeisistä auringonsäteistä. Kesään mahtuu vielä parit juhlatkin! Tänä viikonloppuna juhlimme vaihto-opiskeluun lähtevän ystävämme läksiäisiä ja ensi viikonloppuna on tietenkin venetsialaiset! Jos et vielä tiedä, mistä niissä on kyse, seuraa blogipäivityksiäni…

Loppukesän ahvennyytit sienimuhennoksella

4 hengelle

Sienimuhennos:
200 g metsäsieniä tai herkkusieniä
1 sipuli
2 dl kermaa
2-3 rkl vehnäjauhoja

½ kg perunoita
200 g porkkanoita
pari ahvenfileetä jokaista syöjää kohti

suolaa
pippuria
tilliä
öljyä pannulla paistamiseen

Kypsentäminen: grillissä tai uunissa 200 °C:ssa noin puoli tuntia

Valmista ensin sienimuhennos. (Mikäli käytät säilöttyjä sieniä, liota niitä vedessä kunnolla ennen käyttöä: kuivatut sienet saavat kosteutensa takaisin ja suolaan säilötyistä sienistä taas lähtee pois ylimääräinen suola.) Hienonna sienet sekä sipuli ja paista niitä pannulla hetken aikaa. Lisää ripaus pippuria ja tarvittaessa hieman suolaa. Ripottele joukkoon jauhot ja anna niiden kypsyä hieman. Lisää lopuksi kerma ja anna seoksen suurustua pannulla muutaman minuutin ajan kunnes muhennos on sopivan paksuista. Tarkista maku ja anna jäähtyä.

Kuori perunat ja porkkanat ja viipaloi ne pieniksi paloiksi. Kuullota niitä hetki pannulla ja mausta suolalla ja hienonnetulla tillillä.

Levitä suuret kaksinkertaiset folioarkit työtasolle ja jaa juuresviipaleet niille. Nosta päälle ahvenfileet ja mausta ne kevyesti suolalla. Lusikoi sienimuhennos pinon päällimmäiseksi. Sulje folionyytit tiukasti. Kypsennä noin puoli tuntia grillissä tai uunissa 200 °C:ssa.

Oma tyylini syödä grillinyytit: mahdollisimman nopeasti eroon foliosta! Jos haarukalla koskee folioon, maistuu suussa sen jälkeen vain alumiin. Taustalla äitini leipomaa focaccia-leipää. Toivottavasti saamme nauttia vielä aurinkoisista grillauspäivistä ja pihalla syömisestä!

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Juustosarvet


Tie miehen sydämeen vie vatsan kautta – ainakin, jos on vanhempieni rakkaustarinaan uskominen. Vanhempani viettivät heinäkuun lopussa 30-vuotishääpäiväänsä ja sen kunniaksi julkaisenkin nyt reseptin, jonka ansiosta kaikki ehkä alkoi…

Silloin kauan sitten, äitini asui samassa kerrostalossa, jossa minä nykyisin Turussa asustan, tismalleen kaksi kerrosta minun asuntoani ylempänä. Siinä pikku asunnossaan hän tarjoili eräänä talvisena iltana tapaamalleen mukavalle pojalle itse leipomiaan kinkku-juustosarvia ja runebergintorttuja. Kas kummaa, nämä herkulliset leipomukset alkoivat kutitella pojan vatsanpohjassa aivan uudella ja oudolla tavalla. Kutitukset vatsanpohjassa saivat aikaan kipinöitä, jotka pyrähtivät verenkierron kautta suoraan sydämeen. Siellä sydämessä kipinät leimahtivat rakkauden liekkiin, joka ei ole vieläkään sammunut. Jos menit ymmällesi, tiedoksi vain: näin toimii rakkauden anatomia ja fysiologia, juuri näin meille on lääkiksessäkin opetettu. Varmasti kipinöistä kaiken tietävä kemistiäitinikin tiesi ja tunsi etukäteen myös rakkauden kipinöiden temput. Isäni tuli yllätetyksi jo ensitreffeillä, mutta tyttären silmin, eipä hänelle olisi voinut paremmin elämässään käydä.


Runebergintorttujen ohjetta saatte odotella vielä helmikuulle, mutta juustosarvet sopivat mihin vuodenaikaan tahansa. Näitä ihanuuksia on viety kesäpiknikille, leivottu syysiltojen lämmikkeeksi ja tarjoiltu kevään juhlapäivinä. Ne maistuvat tietysti parhailta uunituoreina, mutta säilyvät mukavasti huoneenlämmössä odottamaan seuraavaankin päivään. Juustosarvet voi hyvin myös pakastaa ja sulattaa myöhemmin nautittaviksi. Alkuperäisessä ohjeessa täytteenä on vain juustoraastetta, mutta äitini on tavannut lisätä aina mukaan kinkkusuikaleita. Viime vuosina olemme leiponeet juustosarvista myös herkullista kasvisversiota: fetaa, oliiveja ja aurikokuivattuja tomaatteja. Molempi parempi!

Nämä juustosarvet ovat kipinöineet monen muunkin kuin isäni vatsanpohjassa. Oikeastaan aina, kun näitä tarjoilee, ohjetta pyydetään. Taikinan koostumus on mukavan rapea, mutta kuitenkin pehmeä. Monet juustosarvet voivat olla ikävän rasvaisen tuntuisia, mutta näiden juustosarvien koostumus on juuri sopiva. Ohje on todellinen Helmi!

Juustosarvet

16 kpl

3 ½ dl vehnäjauhoja
2 dl emmentalraastetta
2 ½ tl leivinjauhetta
½ tl suolaa
50 g margariinia
2 dl kermaviiliä

Täytevaihtoehdot:

Kinkku-juustotäyte:
3 rkl kermaviiliä
1 dl emmentalraastetta
vajaa 1 dl kinkkusuikaleita

Välimeren kasvistäyte:
noin 50 g fetajuustoa
muutama aurinkokuivattu tomaatti
oliiveja

kananmunaa voiteluun
unikon- tai seesaminsiemeniä koristeeksi

Paistaminen: 225 °C, noin 10 minuuttia

Sekoita kuivat aineet, juustoraaste ja pehmeä rasva kulhossa. Lisää kermaviili (ota muutama ruokalusikallinen talteen kinkku-juustotäytettä varten) ja sekoita ainekset taikinaksi. Jaa taikina kahteen osaan ja kaulitse osat kahdeksi pyöreäksi levyksi jauhotetulla alustalla. Leikkaa ympyrät kahdeksaan sektoriin.


Valmistele täytteet: sekoita kinkku-juustotäytteen ainekset yhteen tai viipaloi fetajuusto, aurinkokuivatut tomaatit ja oliivit. Pane taikinalevyjen leveämpiin päihin teelusikallinen täytettä. Kääri levyt rullalle leveästä päästä alkaen. Nosta pellille leivinpaperin päälle ja voitele kanamunalla. Ripottele pinnalle unikon- tai seesaminsiemeniä. Paista sarvia 225 °C:ssa noin 10 minuuttia tai kunnes ne ovat kauniin ruskeita.



Varoitus! Juustosarvien nauttiminen saattaa johtaa loppuelämäsi kestävään ihmissuhteeseen.

Kuva heinäkuun viimeisenä päivänä pidetyistä puutarhajuhlistamme