keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Kladdkakan och halva kungariket


Tämä on jo toinen kuninkaallisaiheinen kakkupostaukseni, mutta kiinnostukseni kohteet tuntien se tuskin viimeiseksi jää… Sunnuntaina blogini rikkoi 10 000 vierailun maagisen lukumäärän, ja sitä täytyy hieman juhlia: herkullinen mutakakku ja kuninkaallinen tunnelma saavat kelvata!

Minulla on vielä täysin esittelemättä syyskuun alussa vanhempieni kanssa tekemäni viikonloppumatka Tukholmaan. Kyseessä ei ollut mikä tahansa ex tempore -reissu vaan kauan odotettu ”pyhiinvaellus” Tukholman kuninkaanlinnaan ja Suurkirkkoon eli tietenkin kesäkuisten prinsessahäiden tapahtumapaikoille. Victorian ja Danielin kuninkaalliset häät ovat viihdyttäneet meitä pitkälle syksyyn: digiboksimme kovalevyltä taitaa löytyä kaikki mahdolliset häälähetykset, -koosteet, -konsertit, alku- ja jälkipuinnit niin Suomen kuin Ruotsinkin tv-kanavilta nauhoitettuna, eikä niiden katsominen ihan yhteen kertaan ole jäänyt… Kun kesäkuun 19. päivänä katselimme suoraa häälähetystä televisiosta yhdessä koko perheen voimin, isosiskoni sanoi silloin toivovansa, että olisi vielä pikkutyttö. Tällöin kuvankaunis prinsessamorsian ja hänen komea prinssinsä, loputtoman pitkä hääkulkue hevosineen, vilkuttavat ja onnesta hihkuvat ihmiset sekä kukkiin puhjennut kaupunki olisivat muuttuneet pienen lapsen silmissä ihmeelliseksi saduksi. Vaikka en enää kovin pieni tyttö olekaan, häät saivat minutkin epätodellisen, satumaisen tunteen valtaan. Siksi en ole malttanut odottaa pääseväni näkemään kaikki ihmeelliset linnanpihat, kadunkulmat, kirkonportaat ja juhlasalit, missä nämä satuolennot kerran – ihan oikeasti – astelivat.

Pikku prinsessojen suuri päivä

Päivään Tukholmassa mahtuu kyllä monenlaista muutakin kuin kuninkaallisia. Muutama ystäväni oli kesätöissä Tukholmassa viime vuonna ja käännyinkin heidän puoleensa shoppailu- ja ravintolavinkkien toivossa. Niitä satelikin kiitettävästi ja kannoin taskussani koko päivän pientä mutta informatiivista lappua, jonka ystäväiseni minulle matkaa varten kirjoitti. Siitä löytyi tukku hyväksi havaittuja osoitteita päiväämme opastamaan.

Saavuimme aikaisin lauantaiaamuna Vikingin terminaaliin Södermalmin kaupunginosaan. Nälästä kurnivine vatsoinemme lähdimme kävelemään kohti kaupunkia Folkungagatania pitkin. Sen varrella olevassa viihtyisässä kahvilassa ystäväni olivat aiemmilla Tukholman matkoillaan päässeet nauttimaan aamiaista aamuvarhaisella (kellohan on vasta 6.30 Turun laivan saapuessa satamaan). Kävelimme raikkaassa syysaamussa hiljaisena nukkuvan Södermalmin läpi näkemättä ainoatakaan avoinna olevaa paikkaa. Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen, sillä olimme kävelleet Götgatanin kulmaan Hotell Scandic Malmenin kohdalle. Nopean selvityksen ja meiltä kolmelta yhteensä alle 50 euron pulituksen jälkeen saimme luvan astua aamiaissaliin. Mikäli oikein ymmärsin, hotelli Malmen ei tavallisesti myy erillistä aamiaista lauantaisin, mutta koska aamiaissalissa oli saapuessamme vielä hyvin rauhallista, saimme poikkeusluvan. Luulenpa, että Malmenista voi ostaa jatkossakin aamiaista varhain lauantaiaamuisin, jos itse olet joskus sen tarpeessa. Viikonloppuisinhan hotelleissa majailee lähinnä turisteja, jotka marssivat aamupalalle vasta vähän myöhemmin aamulla.

Voisin suositella hotelli Malmenia majoitusvaihtoehdoksi ihan vain aamiaisenkin perusteella. Aamiaissalissa seuranamme olevat ihmiset näyttivät kuitenkin tyytyväisiltä ja hyvin levänneiltä, joten Malmenin huoneissakaan tuskin on moittimista. Ainoa, jonka hiukset olivat hiukan pystyssä aamiaisella, oli maanmiehemme Martti Syrjä. Hänellä tosin oli ollut Eppu Normaalin keikka Tukholmassa edellisenä iltana, joten rokkikampaukset sallittakoon. Oli jälleen huvittavaa todeta, kuinka pieni maailma on, sillä tiesin sattumalta Eppu Normaalin keikkailevan kyseisenä viikonloppuna Tukholmassa. Ja siinähän he tietenkin lappasivat aamiaista lautaselleen aivan vieressämme! Aamiainen Malmenissa oli todellakin hotelliaamiaisten parhaimmistoa, sekä pekonin että luomumyslin ystävät – ja tietenkin kaikki muut siltä väliltä – saivat mieleistään vatsantäytettä. Syömisen jälkeen istuimme vielä rauhassa ihailemassa persoonallisimman näköistä aamiaissalia, jossa olemme koskaan syöneet. Käykäähän paikan päällä ihailemassa!

Liekö Eppu Normaali ripustanut kitaransa seinälle odottamaan aamupalan ajaksi?

Rauhalliselta aamiaiselta suuntasimme kohti heräilevää Gamla Stania, matkamme pääkohdetta. Alkusyksyn aamu oli kylmä, eikä kello vielä paljon mitään. Astellessamme yhtäkkiä kuninkaanlinnan ja Suurkirkon eteen vilu unohtui saman tien: olimme saapuneet keskelle satua. Pyörimme linnan ja kirkon välisellä (onneksi vielä autiolla) kadunpätkällä kuin pienet muurahaiset hahmotellen reittejä, joita pitkin kesäkuisten häiden vieraat astelivat kirkkoon ja etsien niitä oikeita kirkonportaita, joilla Victoria ja Daniel vastavihittyinä seisoivat. Saatte nyt nauraa makeasti, mutta tämä kaikki oli meistä valtavan jännittävää!

Suurkirkon portailla pyöriessämme huomasimme kirkon auenneen juuri yhdeksältä ja astelimme sisään. Liput kirkkoon myyvä vahtimestari oli tietysti ollut paikan päällä itse vihkipäivänäkin, joten hän sai kertoa meille kaikki yksityiskohdat häistä, mitä hän vain muisti. Suurkirkko on joka tapauksessa erittäin kaunis kirkko, jossa kannattaa vierailla, vaikkei meidän kaltaisemme häähöperö olisikaan. En ollut käynyt koskaan aikaisemmin Tukholman Suurkirkossa. Edellisellä kerralla kuninkaanlinnassa käydessämme, neljä vuotta sitten, vierailimme ihan toisessa, myöskin aivan kuninkaanlinnan vieressä sijaitsevassa kirkossa. Kyseessä oli pieni vaatimaton Finska kyrkan eli Suomalainen kirkko, jossa vierailu teki minuun kuitenkin varmasti yhtä suuren vaikutuksen kuin Suurkirkkokin. Vuonna 1954 Finska kyrkanissa nimittäin vihittiin isäni vanhemmat eli rakkaat, jo edesmenneet, fammuni ja vaarini! Aika upealla paikalla he ovat vihkivalansa vannoneet! Postaukseni lopussa näette, missä fammun ja vaarin hääjuhla pidettiin ja voin sanoa, että se saa kyllä viimeistään hieraisemaan silmiään...

Täällä Victoria ja Daniel vihittiin kesällä 2010

Täällä fammu ja vaari vihittiin kesällä 1954

Pikkuista Finska kyrkania ihmettelemässä vuonna 2006

Suurkirkon jälkeen siirryimme itse kuninkaanlinnaan, joka näyttäytyi tämänkertaisella visiitillämme tietenkin aivan uudessa valossa. Äitini voisi varmaankin ryhtyä kuninkaanlinnan viralliseksi hääoppaaksi, niin prikulleen hän tiesi, missä linnan saleista mikäkin osuus Victorian ja Danielin hääjuhlasta vietettiin. Ikimuistoisen linnakierroksen jälkeen ostimme linnan turistikaupasta tietysti tukun hääaiheisia aarteita kotiin ja lähipiirin kuninkaallisfaneille vietäväksi.

Satumaailmasta oli lopulta aika astua todellisuuteen eli syysmuodin ankaraan maailmaan. Ilman sen suurempia paineita löysimme kaikenlaista kivaa myös Östermalmin kaupoista. Jaksoimme shoppailupäivän hyvin aamiaisen ja lounasleivän voimilla, mutta viiden aikoihin iltapäivällä olimme jo valmiita ruokapöytään. Koska laivamme lähtö kohti Turkua oli jo kahdeksalta, toivoimme voivamme syödä helposti, mutta hyvin ja ilman kiirepanikoimista. Kaivoin jälleen ystäväni vinkkilistan esiin. Ravintolatoiveemme toteutui kävellessämme takaisin Vanhaan kaupunkiin, Munkbrogatan 8:ssa sijaitsevaan Vapiano -nimiseen italialaista ruokaa tarjoavaan ”pikaruokalaan”. Vapiano ei ole mikään tavallinen mättöpaikka vaan erinomainen ravintolakonsepti. Ravintolaan saapuessamme saimme ensimmäiseksi käteemme muovikortit, joihin kaikkien ostamiemme ruokien hinnat ladattaisiin. Korteille kertyneen summan maksaminen hoidettiin Vapianossa vasta pois lähtiessämme. Vapianon ruokalistalta löytyy laaja valikoima pastoja (alle 14 €) ja pizzoja (alle 12 €) sekä italialaisia alku- ja jälkiruokia. Ruokalajeille löytyy omat tiskinsä, joilta ruuat tilataan ja jossa ne valmistetaan silmien edessä. Minä kävin noutamassa pastatiskiltä vanhemmilleni sienipastat ja itselleni katkarapu-tomaattipastan. Ruuan valmistumista oli hauska seurata, mutta mikäli asiakkaita olisi ollut enemmän, olisi ruokaa saanut odotella varmasti yhtä kauan kuin missä tahansa tavallisessa ravintolassa. Paikan suosiosta kertoi se, että lähtiessämme ravintolasta ulko-ovelle oli muodostunut kunnon jono – kuten parhaissa ravintoloissa Italiassa konsanaan!

Vapianon kokkipojat työssään. Pasta-annos syntyi noin 5-10 minuutissa.

Kokeilemisen arvoista pastaa

Jälkiruuat nautimme parin korttelin päässä Vapianosta, vinkkilistamme viimeisessä etapissa Café Kladdkakanissa, Strora Nygatan 32:ssa.


Nimensä mukaisesti tämän kahvilan ”grej” olivat erilaiset mutakakut. Jaoimme yhdessä palan tuhtia, mutta aivan taivaallista kladdkakaa. Mutakakku on jollakin tavalla ruotsalaisten juttu ja sitä kannattaa ehdottomasti käydä paikan päällä maistamassa. Kyse on siis tiiviistä suklaakakusta, joka jätetään vielä valuvaksi sisältä. Mutakakkua itse tehdessä pahin moka onkin paistaa kakkua liikaa: sen pitää olla vielä ”raaka” pinnan alta. Leivoin tietysti matkamme jälkeen kotona mutakakkua. Käytin Fazerin ohjetta, jolla syntyi herkullista, muttei ehkä ihan Café Kladdkakanin tasolle yltävää mutakakkua. Siksipä ohje löytyykin tällä kertaa vain linkin takaa. Voittamattomasta mutakakkureseptistä tuli siis uusi etsinnän kohteeni. Jos tiedät, miten täydellistä mutakakkua tehdään, minulle saa taas antaa hyviä vinkkejä. Muuten joudun käymään säännöllisin väliajoin Tukholmassa nauttimassa palan taivasta!
 
Taivaita tavoittelee myös ravintola Gondolen Södermalmin ja Gamla Stanin rajalla. Täällä isovanhempani juhlivat häitään! Olin jo kuvittelemassa fammua ja vaaria tanssimassa häävalssiaan pitkin tuota pitkää ramppia, mutta isän mukaan kyse oli ennemminkin muutaman hengen päivällisestä. Aikamoinen ravintolavalinta joka tapauksessa!

Loppuksi haluan lähettää vielä lämpimät terveiset ja kiitokset kaikille ahkerille lukijoilleni ja kommentaattoreille.
Vaikka blogini katselee maailmaa varsin ruusunpunaisten silmälasien läpi, elämä tosiaan on harvoin pelkkää prinsessasatua tai murheet ylikypsien mutakakkujen makuisia. Saavutetut 10 000 blogivierailua luultavasti kuitenkin myötäilevät ajatustani siitä, että ruusunpunaisilla silmälaseillakin on tarkoituksensa. Kun syysmyrsky on pahimmillaan, pienet auringonsäteet tummien pilvien välistä eivät tee poutasäätä, mutta ne muistuttavat siitä, että rankankin sateen jälkeen aurinko armas lopulta kuivaa satehen. Toisin sanoen, jaksan ainakin itse paremmin, jos niin pienten arkihuolien kuin suuremmankin murheen keskellä ajatukseni voivat hetken levätä muissa maailmoissa, vaikkapa prinsessasaduissa tai niistä kertovissa blogikirjoituksissa. Toivon, että blogistani voi löytyä lukijoillenikin, sekä läheisille että tuntemattomille,

hengähdystauko, piristysruiske,
lämmönlähde, tuulensuoja  
 ‒ tai ihan vaan: hyvä ruoka.

Niin. Siis parempi mieli.

torstai 23. syyskuuta 2010

Luumuclafoutis

Luumuclafoutis kuvassa keskellä

Viimeisestä blogikirjoituksestani on kuin varkain kulunut jo kaksi viikkoa. Edellisen kirjoitukseni jälkeen minusta on tullut työmyyrä TYKS:in kirurgian ensiapuun ja saattaa olla, että se on hieman vaikuttanut ajankäyttööni… Vihdoin ehdin kuitenkin hetkeksi lempiharrastusteni eli kokkailun ja bloggailun pariin. Tämän viikon tiistaina minulla oli kunnia kestitä hienoa herrasväkeä täällä Turun kämpilläni.

Yläkuvassa hymyilevä ystävättäreni järjesti minulle syntymäpäivälahjaksi herkullisen illallisen viime keväänä. Jo silloin ehdotin, että ihanasta synttäri-illallisesta tehdään perinne. Siispä nyt syksyllä oli minun vuoroni kokkailla ystäväni syntymäpäivän kunniaksi ja mukaan kesteille ennätti tulla myös ystäväni aviomies. Sekä viime kevään että nyt syksyn illallisiltana oikeista syntymäpäivistämme oli kulunut jo useita viikkoja, jopa pari kuukautta, mutta eipä se juhliminen niin päivän päälle ole! Ja pointtina illalliskutsuissa ei tietenkään ole itse syntymäpäivä vaan mukava yhdessäolo.

Koko hauskuus alkoi menun suunnittelusta ja inspiraation kokkailuihini hain taas syksystä. Edellisenä viikonloppuna ehdin käydä kotipaikkakuntani silakkamarkkinoilla ja ostin sieltä illalliskutsujani varten kantarelleja ja lappilaisen Niemen juustolan ihanaa piimäjuustoa. Kalaakin pääsi illallispöytään, mutta tällä kertaa ihan K-kaupan tiskiltä eikä markkinakojuista. Kotoa Raumalta mukaani nappasin vielä kotipihamme luumuja ja kotona pyöräyttämääni saaristolaisleipää. Siinähän raaka-aineet melkein olivatkin koossa!


Pääruuaksi keitin tietysti edellisen postauksen bataatti-kantarellikeittoa. Saaristolaisleivästä tein keiton seuraksi kylmäsavulohitahnalla päällystettyjä herkkupaloja. Tarkemman ohjeen lohileipiin voin postata joskus myöhemmin, mutta leivänpäällinen syntyy helposti seuraavista aineksista: kylmäsavulohta, maustamatonta tuorejuustoa, crème fraîchea, tilliä, sinappia ja sitruunamehua. Nämä oman maun mukaan sekaisin ja yhdistelmä saaristolaisleivän kanssa on lyömätön! Juustolan piimäjuustosta taiteilin salaatin vähän kummitätini salaatti-ideaa soveltaen: salaattipedille verkko- ja hunajamelonisiivuja, kurkkua, viinirypäleitä, piimäjuustoa, saksanpähkinöitä ja kuivattuja karpaloita.

Jälkiruuaksi tein luumuista jo pitkään haaveissani ollutta ranskalaista clafoutista, joka on vähän hienostuneempi versio pannukakusta. Clafoutikseen tulee perinteisesti kirsikoita, mutta löytämieni reseptien mukaan clafoutikseen sopivat loistavasti oikeastaan kaikki marjat ja hedelmät. Luumu taitaa olla jopa toisiksi suosituin clafoutiksen täyte ja se sopikin siihen erittäin hyvin. Tein clafoutista vasta toisen kerran elämässäni ja edellisellä kerralla käyttämääni ohjeeseen en jostain syystä ollut ihan tyytyväinen. Nyt löysin Voisilmäpeliä-blogista vakuuttavan clafoutisohjeen, jota hieman mukailin. Reseptivalinta osui tällä kertaa nappiin. Jälkiruoka oli juuri sellaista kuin odotinkin: mehevää, tiivistä, pehmeää, makeaa, samettista… herkullista. Vieraatkin tykkäsivät. Clafoutis oli mielestäni myös kaunis, luumut tekivät siitä todellisen vaaleanpunaisen viettelyksen. Synesteetikkona koin ihanan ja minulle harvinaisen maun ja värin yhdistymisen: luumuclafoutis maistui nimenomaan lempiväriltäni vaaleanpunaiselta! Jos sinäkin näet kirjaimet väreinä tai muuta mukavaa, ymmärrät ehkä, mitä tarkoitan. Kokemusta on vaikea kuvailla sanoin, mutta luumuclafoutis maistui siltä, miltä vaaleanpunainen väri näyttää. Kummallista kyllä, tuntui, että ymmärsin jotakin uutta myös tutusta lempiväristäni... Ei-synesteetikoille selvennykseksi: vaaleanpunaiselta maistuvan ruuan ei tarvitsisi oikeasti olla vaaleanpunaista, esimerkiksi appelsiini voisi maistua siniseltä. Jep, umpihullua, mutta se kulkee suvussa. (On myös aika myöhä, kun kirjoitan tätä, joten pistetään herkistelevät värihourailuni vaikka väsymyksen piikkiin...)

Näin siis vietimme sateisen syysillan maku-, väri- ja lomavalokuvaelämyksistä nauttien. Sain vastakutsun saapua ystäväni ja hänen miehensä luo illalliselle vielä tässä syksyn puolella. Täytyypä pitää siitä kiinni!


Luumuclafoutis

Pohjalle:
n. 300 g luumuja
½ dl sokeria

Taikina:
3 kananmunaa
1 ½ dl vehnäjauhoja
ripaus suolaa
½ dl sokeria
2 ¼ dl kevytmaitoa

voita vuoan voiteluun
tomusokeria koristeluun

Paistaminen: 180 °C, 40–50 minuuttia

Viipaloi luumut ja poista niistä kivet. Lisää sokeri luumujen joukkoon ja anna maustua ainakin puoli tuntia. Vatkaa kananmunien keltuaiset rikki haarukalla ja sekoita muut aineet kanamunien joukkoon. Voit turvottaa taikinaa hetken. Voitele uunivuoka voilla, levitä luumut ja niistä irronnut mehu vuoan pohjalle ja kaada taikina päälle. Paista uunissa 180 °C:ssa 40–50 minuuttia tai kunnes clafoutis on kunnolla hyytynyt. Voit valmistaa clafoutiksen myös pienissä annosvuoissa, jolloin paistoaika on hieman lyhyempi. Anna clafoutiksen jäähtyä huoneenlämpöiseksi. Ripottele pinnalle tomusokeria ja tarjoa vaniljajäätelön tai kermavaahdon kanssa.

Kuvat on tällä kertaa räpsitty nopeasti pienellä vaaleanpunaisella (hei, nyt riittää...) pokkarikamerallani. Ja juuri, kun sain kehuja blogini kauniista ruokakuvista!

perjantai 10. syyskuuta 2010

Bataatti-kantarellikeitto


Ystäväni päättivät järjestää tänä viikonloppuna Turussa pienet sadonkorjuunyyttärit. On ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että suunnitelmat tahtovat mennä aina päällekkäin. Minä en valitettavasti pääse osallistumaan ystävieni herkkuiltaan, sillä olin jo buukannut itselleni viikonloppuloman kotipaikkakunnalleni sovittuine tekemisineen. Sadonkorjuumieli valtasi kuitenkin minutkin ja otin sen mukaani tänne Raumalle.

Tein tänään illalla omaa suosikkikeittoani bataatista ja kantarelleista. Bataattia ei taideta lukea ainakaan Suomessa syksyn sadoksi, mutta bataatin lämpimän oranssi väri ei mielestäni voisi paremmin sopia vuodenaikaan. Viimeistään kantarellit muuttavat tutun sosekeiton syysiltojen parhaaksi herkuksi. Ohje on juuri sopivasti peräisin eräältä tyttöseltä sadonkorjuujuhlia viettävästä ystäväporukastani. Hänen kokkauksensa ja leipomuksensa tuntuvat iskevän minuun aina erityisellä tavalla ja olenkin jatkuvasti pyytelemässä häneltä reseptejä. Häneltä saamissani ruokaohjeissa on poikkeuksetta ollut jokin toimiva uusi idea, jota en ole tullut edes ajatelleeksi. Yhdistää nyt pehmeä bataatti ja samettinen sieni – mikä nerokas idea! Lupaan, että lopputulos vie kielen...

Kiitos vielä ystävälleni, että saan julkaista reseptin blogissani!

Bataatti-kantarellikeitto

½ l bataattikuutioita
1 keskikokoinen sipuli
6 dl vettä
1 kasvisliemikuutio
5-6 dl kantarelleja
öljyä tai voita paistamiseen
tuoreita timjamin lehtiä
ripaus suolaa
valko- tai mustapippuria
2 dl kermaa tai ruokakermaa

Kuori ja kuutio bataatti ja silppua sipuli. Keitä bataattia ja sipulia vedessä 20–30 minuuttia tai kunnes bataatti on pehmeää. Puhdista sienet ja paista ne pannulla. Lisää paistetut sienet ja kasvisliemikuutio keittoon. Soseuta keitto sauvasekoittimella tai monitoimikoneessa. Lisää kermaa ja ohenna tarvittaessa maidolla tai vedellä. Mausta timjaminlehdillä, pippurilla ja tarvittaessa suolalla. Kuumenna kiehuvaksi. Voit koristella keiton timjaminlehdillä ja paistetuilla sienillä.

Se taisikin olla kohtalo, että tulin tänä viikonloppuna Raumalle. Ihana ruskankeltainen takkikohtalo!

torstai 2. syyskuuta 2010

Kasviscouscous


Tämä kasviscouscous on ihana uusi lisukeidea ja miksei vaikka kasvispäivän pääruokakin. Ollessamme jokin aika sitten vierailulla kummieni luona Tampereella, meille tarjoiltiin tätä herkkua grillatun broilerin kanssa. Samalla kyläreissulla saimme nautiskella vaikka mitä muitakin herkkuja, ja minun oli tietysti pakko kopioida itselleni tukku reseptejä kummitätini reseptikokoelmasta. Kasviscouscousin ohjeen kummitätini oli löytänyt Ilta-Sanomien Suviherkku-palstalta, ja sieltähän on hyviä ohjeita napattu ennenkin.

Sain kummeilla vierailuni aikana kuulla monta kertaa, kuinka paljon kummit olivat miettineet päivän tarjoiluja. Olihan ruokapöytään tulossa oikein ruokablogin pitäjä, ja sekös minua nauratti! :) Olisi varmaan oikeasti aika pelottavaa, jos ruokapöytäänsä saisi huippukokin tai ruokakriitikon, mutta kummieni kokkausten äärellä istui ihan vaan tavallinen Noora. (Kummieni ei kyllä tarvitsisi pelätä ankarintakaan ruokakriitikkoa…) Olen harvinaisen kaikkiruokainen, eli minua on helppo miellyttää! Itse tehty ruoka on aina parasta, mitä tiedän, oli kyse sitten kaurapuurosta tai crème brûléesta. Ja huippuruokaakin tärkeämpää on aina tietenkin ruokaseura!

Muistaako kukaan, mitä tällöinkin syötiin? Oli vaan niin kivaa yhdessä!

Edellinen tapaus pisti minut kuitenkin analysoimaan ruokablogiharrastustani ja sitä, miksi kirjoitan tätä blogia. Päädyin seuraaviin syihin tässä tärkeysjärjestyksessä:

1. Kirjoittaminen ja tarinointi ovat minun tapani rentoutua ja toisaalta pitää mieleni vireänä.
2. Ihmisten viihdyttäminen on kirjoitusteni vastakappale. Jos joku viihtyy hetken blogini parissa, on se minulle maailman paras palkinto.
3. Vinkkien, parhaiden ruokaohjeiden ja ruokanautintojen jakaminen. Jos tiedän jotakin hyvää, haluan, että muutkin saavat tietää siitä!
4. Muistojen ja reseptiaarteiden tallentaminen itseäni ja kenties jälkipolviani varten.
5. Harrastaminen.

Siinä ne syyt olivatkin. Suurimmaksi osaksi blogissani onkin siis kyse kirjoittamisesta! Ruuanlaitosta en ihan oikeasti tiedä tai osaa sen enempää kuin kukaan muukaan keittiössä satunnaisesti häärivä, mutta onnistuneen blogitekstini äärellä tunnen joskus jopa pientä ylpeyttä sanan hallinnasta... Ruokakriitikoksi minusta ei olisi, mutta kirjoittamisen ja kieliopin suhteen olenkin sitten vaarallisen valpas. Alan suurin piirtein hyperventiloida, kun tekstinkäsittelyohjelma tekee yhdysmerkkieni tilalle ajatusviivoja. Näiden tunnustusten jälkeen toivon, että tällaiselle pilkunviilaajalle uskalletaan lähettää edelleen viestejä ja kortteja – vaikka niissä lukisikin ”Hyvää Joulua”. ;)

Minulla ei ollut hassuja kuvia kirjoitusvirheellisistä kylteistä vaan ainoastaan näin hienoja kylttikuvia. Hyvä pojat!

Ruuanlaittotaidoistani uskallan tunnustaa, että esimerkiksi tätä kasviscouscousia valmistaessani minulla oli ensimmäistä kertaa couscouspaketti kädessäni! Paketistahan se sitten selvisi, miten couscousia valmistetaan, eikä se ollut ollenkaan vaikeaa: couscousit kiehuvaan veteen ja se on siinä. Oman elämänsä huippukokiksi pääsee ihan vain ruokaohjeita tarkasti seuraamalla. Jos ruoka ei onnistu, vika ei yleensä ole kokissa vaan huonosti selitetyssä tai virheellisessä ohjeessa. Joskus myös kokemuksesta tai hyvistä neuvonantajista on apua. Silloin voi jo vähän poiketa säännöistäkin.

Kasviscouscous

1 munakoiso
1 kesäkurpitsa
2 paprikaa
2 punasipulia
½ dl oliiviöljyä
tilkka sitruunamehua
mustapippuria
(suolaa)
2 rkl hunajaa
1 tl kuivattua timjamia
150 g fetajuustoa
2 dl couscous- tai bulgurryynejä

Paistaminen: 200 °C, noin 30 minuuttia

Viipaloi munakoiso noin sentin paksuisiksi viipaleiksi, ripottele viipaleille suolaa ja itketä munakoisoja noin vartin verran. (Lisätietoja itketyksestä saat täältä.) Leikkaa kasvikset suurin piirtein samankokoisiksi paloiksi ja levitä uuninpellille leivinpaperin päälle. Kierittele kasvikset oliiviöljyssä ja mausta tilkalla sitruunamehua, mustapippurilla, hunajalla ja kuivatulla timjamilla. Suolaa voit lisästä varovasti, mutta huomioi, että suolaa jää aina jonkin verran itketyksestä munakoisoihin. Paahda kasviksia uunissa 200 °C:ssa puolisen tuntia tai kunnes kasvikset ovat kypsiä. Lisää kuutioitu fetajuusto kasvisten joukkoon paistoajan puolessa välissä tai lähempänä paistoajan päättymistä sen mukaan, kuinka paljon haluat antaa juuston sulaa uunissa. Valmista 2 dl couscousia pakettisi ohjeen mukaan ja sekoita kypsä couscous vuoassa yhteen paahdettujen kasvisten kanssa. Tarjoa kasviscouscous lisukkeena tai pääruokana.

Kasvikset matkalla uuniin

P.S. Kyllä mäkin teen paljon kirjoitusvirheitä! Kirjoitin tänäänkin sukunimeni väärin. Ja niin teen itse asiassa tosi usein...