Vaikka ruokablogini
onkin ollut hiljainen viime aikoina, ei se tarkoita, etteikö täällä Italiassa
tapahtuisi mitään. Päinvastoin – useimmiten ei kuitenkaan omassa keittiössäni.
Viime lauantaina tapahtui niin ihmeellinen juttu, että en taas vähään aikaan
ole yhtä hämilläni ollut. Kerrotaan se tarina nyt ja avataan blogilleni uusi
kategoria: viini.
Viikko sitten
vietimme jälleen kerran yhtä herkullista iltaa Kolumbian sedän tyttären,
veljenpojan ja erään kielikurssiystävämme kesken Ristorante Nànàssa (Corso
Cavour 202, Perugia), josta on muodostunut jo todellinen vakipaikkamme.
Ravintolan omistaja Salvatore on mitä suurin herrasmies ja vitsiniekka, ja hän saa
meidät aina tuntemaan itsemme todellisiksi erityisasiakkaiksi. Nimittäin, vaikka
Italiassa ollaankin, harvassa ravintolassa omistaja kuitenkaan halaa ja suukottaa
asiakkaitaan tai kysyy: ”Missä te haluaisitte istua, Noora?”
Lauantai-iltamyöhällä,
superlämpimän päivän jälkeen Nànàn ulkoterassilla ateriaa lopetellessamme,
tarjoilijamme sattui kysymään meiltä, olemmeko koskaan päässeet vierailemaan
ravintolan viinikellarissa. Emme tosiaan olleet, ja hetken kuluttua Salvatore saapui
noutamaan meitä. Tarjoilija oli pohjustanut kellarissa vierailuamme kertomalla,
että kyseessä on Umbrian toiseksi tärkein viinikokoelma, mutta Salvatore vain pudisteli
päätään naurahdellen – vaatimattomuuttaan vai tarjoilijan murjaismalle vitsille,
en tiedä. Me kuitenkin laskeuduimme pieneen viinipullojen täyttämään kellarihuoneeseen
ihmetyksestä huokaillen. Kyseessä ei tosiaan ollut mikään viinivarasto, vaan Salvatoren
huolella valittu aarrekokoelma. Pölyisimmät viinipullot vuosilukuineen veivät heti
huomiomme: vanhin pullo, jonka itse näin oli vuodelta 1952. Minun täytyy
tunnustaa, etten monista yrityksistä huolimatta pysty juomaan viinejä, koska en
vain yksinkertaisesti pidä alkoholin mausta, mutta olen silti todella
kiinnostunut viineistä osana kulttuuria. Minulle heräsi heti miljoona kysymystä
esittää Salvatorelle.
”Miten ihmeessä
näin vanhoja viinejä voi juoda?” ihmettelin. Ymmärrän kyllä ihan hyvin, jos
joku avaa viinipullon vuodelta 2006, mutta että vuosikymmeniä vanhoja viinejä… ”Tietyt viinit ovat tehty keräämään
paljon ikää ennen avaamista”, selitti Salvatore. ”Nämä viinit ovat laadultaan
niin hyviä, että vuosikymmenien ikä on mahdollinen. Mutta tietenkään emme voi
varmuudella tietää viinin olevan hyvä ennen kuin pullo on avattu ja viiniä
maistettu.”
”Mutta mitä
tällaiset viinit oikein maksavat? Mikä tämänkin pullon hinta olisi?” jatkoin
jotakin pölyisistä pulloista osoittaen. Salvatore vain nauroi ja totesi, ettei
hänen viinipulloillaan ole hintaa. Viinikellari ei ole mikään kauppa. ”Mutta
mitä, jos joku asiakas haluaa juoda 50 vuotta vanhaa viiniä? Paljonko maksaisi?”
yritti Kolumbian setäkin. ”Ei kukaan asiakas sellaista pyydä täällä.” Salvatore
hymähti ja selvästikin ajatteli meidän olevan ihan ulapalla koko hommasta.
Mutta totta kai ymmärrän, mitä Salvatore tarkoitti. Tai ainakin luulen ymmärtäväni…
Eihän millään asialla ole hintaa, ennen kuin joku on siitä jotakin valmis
maksamaan, eikä Savatore ole täyttänyt viinikellariaan ostelemalla sinne kaiken
maailman vanhoja viinipulloja vaan keräilemällä
jotakin erityistä. Eikä viiniä useimmiten niiden iän vuoksi valita, vaan olennaisempaa on rypäle, alue ja maku eli se, mikä viini on kyseessä ja millaiseen
tilanteeseen juuri se viini sopii. Totta
kai myös vuodella on oma merkityksensä, mutta oman käsitykseni mukaan
olennaista ei ole varsinaisesti ikä vaan kyseisen vuoden viinisadon laatu. Jotakin
meille hintoja kyseleville konkretisoidakseen Salvatore kuitenkin veti esiin
yhdestä laatikosta pullon, jonka arvo kuulemma oli viisi tuhatta euroa. Ja mitä
se sitten oli? Grand Vin de Château Latour
1999 luki etiketissä. Kiinnostuneet löytävät lisätietoa vaikka täältä.
Mutta kyseessä tosiaan taisi olla viinikellarin todellinen helmi, joka
peiteltiin takaisin silkkikääröihinsä.
Mutta sitten
tapahtui jotakin kummallista. Kuten tuppaa tapahtumaan vähän väliä täällä
Italiassa… En tiedä löikö Savatore päänsä matalaan kellarin kattoon, vai mikä
häneen iski, mutta yhtäkkiä hän pysäytti kaikki sanomalla: ”Annetaanpa teille
lahjaksi jokin erityinen pullo.” Seurueemme miehet lähtivät heti pakenemaan
kellarin rappusia takaisin ravintolan puolelle. ”Höpö höpö, älä nyt hulluja
puhu! Meille riittää pelkkä lasi grappaa!” Kolumbian setä huikkasi ja katosi
paikalta. Salvatore kääntyi meidän tyttöjen puoleen, tai tarkemmin sanottuna
minun ja neiti Kolumbian puoleen, sillä englantilainen ystävämme livahti myös ulos
vähän äkkiä. Jälkikäteen ystäväni kertoi minulle, ettei olisi mitenkään voinut
ottaa vastaan näin erityistä lahjaa. Mutta minulle on käynyt hyvin täällä
selväksi, kuinka moiset vieraanvaraisuuden ja ystävyyden eleet ovat antajalleen
tärkeitä. Olisihan se ollut ihan kauheaa, jos me olisimme kaikki ”kohteliaisuuttamme”
paenneet lahjoitusta Salvatoren kokoelmasta.
”Te tytöt valitsette molemmat
minkä tahansa pullon täältä itsellenne”, Salvatore sanoi käsiään levitellen. Me
kaksi tyttöä, jotka emme koskaan ole juoneet viinilasillistakaan, katselimme
silmät ymmyrkäisinä pullomerta. ”Okei, etsitään teille pullot
syntymävuodeltanne”, Salvatore ehdotti, mutta muutti mieltään heti kun kuuli
vuodet. ”Te olette liian nuoria! Odottakaapas…” Ja niin hän sitten valitsi
meille kummallekin pullon jollakin ihan omalla perusteellaan, neiti Kolumbialle
Riserva del Principaton Cavit -pullon
vuodelta 1971 ja minulle Barone Ricasolin
Chianti Classicon vuodelta 1974, jollaisia pari samanmoista jäi vielä
Salvatorellekin. Paronin kuvalla varustettua etikettiä tutkaillessani Salvatore
kertoi, että Paroni Ricasolin pojanpoika oli käynyt Nànàssa syksyllä ja
todennut pulloni nähtyään, että vaarihan se siinä!
Me tytöt olimme
pulloistamme aivan ihmeissämme ja kiittelimme Salvatorea loputtomiin. Hän tosin
vaikutti vähintään yhtä onnelliselta, ehkä siksi, että pääsi taas vähän
suukottamaan poskiamme. ;) Pikkutunneilla kävelimme kaupungin halki viinivanhukset
hellästi mutta tiukasti sylissämme, enkä halunnut pyyhkiä edes pölyjä pulloni
päältä. Asetin pulloni ensin makuuhuoneeni hyllylle seisomaan, mutta sitten
päätin siirtää sen keittiöön, jossa on viileämpää ja pitää pullon vaakatasossa,
kuten se viinikellarissakin oli. Vai mitä sille pitäisi tehdä? Jutella pikkuisen?
Älkää vain sanoko, että juoda pois. Olin lähes loukkaantunut, kun jotkut
ystävistäni suunnittelivat viinini avaamista. Kyllä se varmasti joskus
avataankin, mutta ei missä tahansa tilanteessa ja olisi mukavaa, jos itsekin
voisin nauttia sisällöstä. Toistaiseksi viininjuonnin opettelu jatkuu vähän
arvottomammilla pulloilla. Googlettelin nimittäin vähän omaa viiniäni ja
selvisi, että kyseinen viini on todellinen laatuchianti ja oman vuosikertani
arvo jollakin sivustolla 114 euroa.
Minulle
viinipullolla on toistaiseksi lähinnä aikamoista tunnearvoa, mutta aika
näyttää, mitä pullolleni tapahtuu. Toistaiseksi suurin kysymys on kuitenkin,
saadaanko pullo ehjänä Suomeen asti. Toivottavasti! Suomessa on kuitenkin eräs
insinööri, joka työskentelee kuumeisesti kuljetusdilemman äärellä: viinejä
kovasti arvostava isäni. Ainakin hän taitaa olla yksi niistä, joka viiniäni
lopulta pääsee maistamaan.